Seisoin tänään Porin ostoskeskuksen lavalla ja puhuin pojista. Puhuin siitä, että emme ole heränneet siihen, että pojat tippuvat kyydistä. Poikien lukutaito heikkenee, arvosanat tippuvat ja erot kasvavat. Liian moni on jo pudonnut ja vielä useampi on tippumassa. Totesin, että meidän on pidettävä parempaa huolta pojistamme.

Kun astuin lavalta, luokseni käveli mies. Miehen hampaat olivat amfetamiinin viemät, silmät pälyilivät ja vaatteet haisivat lialta. ”Puhuit musta. Mää olen niitä, kadonneita poikia.” Hätkähdin. Hän sanoi olevansa minun ikäiseni, mutta näytti 20 vuotta vanhemmalta.

Mies puhui nopeasti, melkein hengästyen. Ehkä hän ajatteli, että pitää puhua nopeasti, koska kohta lakkaan kuuntelemasta. Hän kertoi koulusta, jossa oli aluksi kivaa. Hän kertoi havainnosta, että toiset ymmärsivät ja hän ei. Hän kertoi häpeästä ja nöyryytyksen tunteesta. Oppitunnit tuntuivat kiusaamiselta. Lopulta tuli lukihäiriödiagnoosi ja koulukuraattori, mutta hän oli jo päättänyt olevansa tyhmä.

Ongelmat kasaantuivat eikä mikään onnistunut. Hän kertoi siitä, kuinka lopulta amiksessa ote elämästä kirposi. Kuinka hän vielä yritti muutaman kerran uudestaan, mutta enää mikään ei sujunut. Sitten hän antoi periksi. Nyt ei ole kotia, eikä toivoa paremmasta. ”Mun elämä meni jo, mutta pelasta ne muut pojat”, hän sanoin. Lupasin, että teen kaiken minkä voin. ”Se ei vaan taida olla tarpeeksi”, hän sanoi. Se kirpaisi.

Kävellessäni bussille mietin, että hänkin on ollut jonkun pieni poika. Hänellä oli äiti, joka suukotteli varpaita. Hänellä oli isä, joka kutitti vatsasta. Häntä rakastettiin. Hänestä huolehdittiin. Mietin kaikkia niitä poikia, joilla ote on kirpoamassa. Ehkä jos olisi ollut joku, joka olisi tarpeeksi ajoissa ottanut kopin, heidän elämänsä olisi hyvin erilaista. On helpompaa kasvattaa ehjiä lapsia kuin korjata rikkinäisiä aikuisia.

Minulle on selvää, että meidän on pidettävä parempaa huolta pojistamme.