Tekijä: Emma Kari (Page 37 of 40)

Ilmastoaamiaisella

18.1.2012 / Emma Kari

Osallistuin tänä aamuna Helsingin seudun ympäristöpalveluiden järjestämälle ilmastoaamiaiselle, jossa julkaistiin Pääkaupunkiseudun ilmastoindikaattorit 2010 -raportti. Heti alussa todettiin, että peruuttamaton muutos ilmastossa on jo tapahtunut. Päästöjen vähentämisen rinnalla on siis alettava sopeutua muutoksen seurauksiin.

Pääkaupunkiseudulla tavoitteena on alentaa hiilidioksidipäästöjä 39 prosentilla vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoden 1990 tasoon. Nyt on selvää, että tämä vuonna 2007 asetettu tavoite on riittämätön. Tänä vuonna tavoitetta tiukennetaan.

Mutta miltä tilanne nyt näyttää? Asukkaiden määrä on 20 vuoden aikana kasvanut 220 000 hengellä ja päästöjen määrää per henki on saatu laskemaan. Kokonaisuudessaan päästöt ovat kuitenkin kasvaneet. Vuonna 2010 pääkaupunkiseudun päästöt olivat kolme prosenttia suuremmat kuin vuonna 1990. Helsingissä asuminen näyttäisi olevan muuta pääkaupunkiseutua ekologisempaa, mutta kaupunkina emme muutu ekologisemmaksi.

Helsinkiläiset käyttävät eniten joukkoliikennettä ja kävelevät vuosi vuodelta enemmän. Kuitenkin pyörätieverkko on Helsingissä suppeampi kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Autojen määrä kasvaa vuosittain kaikkialla, vantaalaiset autoilevat eniten, mutta lähes samoihin lukuihin pääsevät espoolaiset ja kauniaislaiset. Alle puolella helsinkiläisistä kotitalouksista on auto ja alle 10 prosentilla niitä on kaksi.

Myös maankäyttö on tehokkaampaa, eli asukas- ja työpaikkatiheys on suuri. Ekotehokkaimpia alueita ovat Helsingin niemi ja ratojen varret. Ja töissä pääkaupunkiseudulla käydään yhä kauempaa. Työmatkapituudet ovat kasvaneet käsittämättömän pitkiksi ja työssäkäyntialue ulottuu jo parin sadan kilometrin päähän. Tämä tarkoittaa, että turkulaiset ja tamperelaiset sukkuloivat päivittäin töihin Helsinkiin. Ja liikenteen päästöille tämä ei tee hyvää.

No mitä sitten olisi tehtävä, jotta Helsingistä ja koko pääkaupunkiseudusta saataisiin entistä ekologisempi?

Liikenteen päästöt on saatava alas. Ruuhkamaksut on otettava käyttöön, parkkipaikkapolitiikkaa on muutettava sekä pyöräily- ja joukkoliikennemäärärahoja on nostettava. Asumispuolella on pidettävä huolta siitä, että 1960 – 1970 -luvuilla rakennetut energiasyöppötalot saadaan energiatehokkuusremonttiin ja uudet rakennettavat asuinalueet on rakennettava ekotehokkaiksi. Hiilidioksidipäästöt eivät vähene 39 prosentilla ilman puuttumista rakentamiseen, autoiluun ja energiankäyttöön.

Helsingistä tulee Reilu -vihdoin!

21.11.2011 / Emma Kari

Kaupunginhallitus päätti tänään tukea äänin 12-1 valtuustoaloitettamme, jossa esitämme Reilun kaupan kaupungin arvonimen hakemista Helsingille.

Reilussa kaupan kaupungiksi ryhtymisessä on kyse siitä, että julkisissa hankinnoissa sitoudutaan reiluuteen. Reilun kaupan sertifiointijärjestelmä on luotu parantamaan kehitysmaiden pienviljelijöiden ja suurtilojen työntekijöiden asemaa kansainvälisessä kaupankäynnissä. Pienviljelijöille taataan tuotteistaan vähintään takuuhinta ja suurtilojen työntekijät saavat vähintään lakien mukaista ja asteittain nousevaa palkkaa, asialliset työolot ja oikeuden liittyä ammattiyhdistyksiin. Lisäksi lapsityövoiman hyväksikäyttö on kielletty ja tuotannossa noudatetaan tiukkoja ympäristökriteereitä.

Ei kuulosta kauhean radikaalilta ja tavoitteen tukemista voisi erehtyä pitämään itsestään selvyytenä. Silti näin pienestä asiasta on pitänyt kamppailla vuosikausia. Jo edellinen valtuusto päätyi kannattamaan Tiia Aarnipuun aiheesta jättämää aloitetta. Asialle ei kuitenkaan koskaan tehty mitään. Tänään asiaa esittelevä kaupunginjohtaja vastusti Reilun kaupan kaupungin arvonimen hakemista samoilla, valtuuston jo tyrmäämillä, perusteilla. Reilun kaupan suosimisen sijaan kaupunginjohtaja halusi valmistella kaupungille “omat reilun kaupan kriteerit”. Tähän kaupungilla ei ole osaamista eikä tarvetta. Päällekkäisten ja raskaiden omien kriteeristöjen luominen on järjetöntä verorahojen tuhlausta tilanteessa, jossa on jo olemassa arvostettu ja useiden isojen kaupunkien käyttämä sertifiointijärjestelmä.

Kaupunginjohtaja piti Reilun kaupan kaupungiksi ryhtymistä yleishyödyllisenä järjestötoimintana, jonka harjoittamisesta kaupunki haluaa pidättäytyä. Tätä ongelmaa ei ole kuitenkaan nähty Porissa, Tampereella, Joensuussa tai Lohjalla eikä edes sekä rakkaassa naapurissamme Espoossa, jotka ovat kaikki Reilun kaupan kaupunkeja. Maailmalla hankintojensa vastuullisuutta parantavien kaupunkien määrä ylitti toukokuussa 1000, mukana mm. Lontoo, Kööpenhamina ja Amsterdam. Helsinki on tähän saakka loistanut poissaolollaan.

Valtuusto on jo omassa strategiassaan sitoutunut olemaan eturivin toimija globaalissa vastuunkannossa. Reilun kaupan suosiminen on juuri tätä. Näin pienestä asiasta on pitänyt kamppailla vuosikausia, vaikka Helsingillä ei ole tässä kuin voitettavaa. Helsingin kaupunki on niin suuri toimija, että sen valinnoilla on väliä. Reiluus ei vaadi kaupungilta isoa rahallista tai ajallista panostusta, mutta sen merkitys viljelijöille on suuri.

Eli kertauksena kaupunginjohtajalle: Reilu kauppa ei ole yksi tuotemerkki, vaan sertifikaatti, joka myönnetään reiluuden kriteerit täyttäville tuotteille. Se ei siis tässä eroa luomusta tai Joutsenmerkistä. Reiluuteen sitoutuminen ei ole järjestötoimintaa vaan eettistä hankintapolitiikkaa -ja valtuuston tahdon mukaista.

Lisää Reilusta kaupasta tai Reiluista kaupungeista voi lukea täältä.

Ravintoloiden päivä

18.11.2011 / Emma Kari

Tänä kesänä avasin ensimmäisen oman ravintolani, tosin vain päiväksi. Facebookissa mainostetun Ravintolapäivän innoittamana pidimme yhden päivän kerrostalomme sisäpihalla vegaaniravintolaa. Ravintolamme suosio oli huikea. Päivän lopuksi olimme onnellisia ja väsyneitä – ja vakuuttuneita siitä ettei meistä ole ravintolan pyörittäjiksi.

Ravintolapäivä palkittiin tällä viikolla Helsingin Uutisten Vuoden 2011 kaupunkitekona. Palkitsemisperusteluissa todettiin tapahtuman edistäneen kaupunkilaisten omaehtoista ruokakulttuuria sekä lisänneen asukkaiden osallistumista ja yhteisöllisyyttä.

Kukaan ei saa Ravintolapäivästä suuria rahoja, mutta nollabudjeteista ei välitetä. Rahan sijaan ravintolat tuovat kaupunkiin riemua ja makua. Ensimmäiseen Ravintolapäivään toukokuussa osallistui noin 50 pop-up-ravintolaa. Toisessa Ravintolapäivässä elokuussa mukana oli jo yli 200 ravintolaa. Helsingin kadut muuttuivat hauskaksi ja eläväiseksi ruokafestivaaliksi, jossa kuka tahansa saattoi olla oman ravintolansa kokki.

Ravintolapäivä syntyi, kun ravintolaa perustamassa olevat ihmiset törmäsivät ruuan myyntiä koskevaan lupa- ja säännösviidakkoon. Loppujen lopuksi ravintola perustettiin – ilman ruuanmyyntiä. Kaikkien ruuantarjoamiseen edellytettävien sääntöjen noudattaminen olisi tullut pienyrittäjälle liian kalliiksi. Protestiksi lannistavalle säätelylle ravintolat kohosivat kaikkialle.

Itse olen kesästä asti seurannut helsinkiläisen crepes-yrittäjän via dolorosaa hänen taistellessaan kaupungin virkakoneistoa vastaan saadakseen yrityksensä pystyyn. Koko omaisuuden ollessa kiinni Englannista ostetuissa crepes-kärryissä, ei kaupungin lannistava byrokratia enää ole pelkkä huono vitsi. Välillä kärryt eivät sopineet kaupunkikuvaan, välillä niille ei yksinkertaisesti ollut tilaa missään ja lopulta niille ei ollut tarjolla sähköä. Kaupungille eivät crepsit kelvanneet, mutta kauppakeskus Forum riensi apuun.

Nyt kyseisiä crepsejä voi ostaa Forumin Kukontorilta.

Säännöt ja lupamenettelyt on alun perin luotu ihmisten turvaksi ja hyvä niin. Monissa tapauksissa säännöillä ei tunnu kuitenkaan olevan enää mitään tekemistä asiakkaiden hyvinvoinnin takaamisen kanssa.
Pahimmillaan liiallinen säätely tuhoaa ihmisten mahdollisuudet toteuttaa unelmiaan. Kun lupavirasto pääsääntöisesti lannistaa hauskat ideat jo alkumetreillä ja tekevät kaupungista tylsän, on eksytty aika kauas niiden alkuperäisestä ajatuksesta.

On itseasiassa pieni ihme, että Helsingin tapaisessa jäykän byrokratian kaupungissa Ravintolapäivän tapaista kuritonta kaupunkitapahtumaa saa edes järjestää. Jos me haluamme tehdä Helsingistä hauskemman kaupungin, on viranomaisten asennetta muutettava. Kaupungin pitäisi lähtökohtaisesti olla mahdollistamassa uusien ravintoloiden ja kahviloiden perustamista ja auttamassa heitä alkuun. Nyt näin ei ole. Ja ainoat voittajat pienyrittäjien kyykytyksessä ovat ostoskeskukset ja S-ryhmä.

Ravintoläpäivää vietetään taas huomenna.
Osallistua voi missä tahansa!

Aloite Kulosaaren melumuurin avaamisesta katutaiteelle

9.11.2011 / Emma Kari

Vuonna 2012 Helsinki on maailman designpääkaupunki – WDC World Design Capital. Vuoden aikana tuodaan esiin uutta ja vahvistetaan olemassa oleva toimivaa kaupunkikulttuuria. Kalasataman alueella on avattu graffiti- ja muulle taiteelle useita satoja metrejä maalauspintaa, jotka ovat olleet erittäin suosittuja. Maalausaidat ovat nousseet kaupunkilaisten arvostamaksi osaksi Helsingin kaupunkikulttuuria ja ne ovat saaneet lukuisia tunnustuksia.

Kalasataman rakennustöiden edetessä Kalasataman graffitiaidasta suuri osa puretaan marraskuun loppuun mennessä. Kaupunkiin tulisikin saada uusia maalauspintoja, paikkoja, joissa katutaide olisi läsnä erilaisissa ympäristöissä. Samalla voidaan seurata niiden vaikutuksia ympäröivään kaupunkitilaan.

Kulosaaren melumuuri näyttäytyy suurelle yleisölle sen ollessa suoraan metroradan ja Itäväylän vieressä. Muuri tulisi ottaa jälleen maalauskäyttöön. Nuorisoasiainkeskuksen, kulttuurikeskuksen ja rakennusviraston yhteishankkeena maalausaita voisi olla osa elävää kaupunkikulttuuria ja avoin erilaisille katutaiteen muodoille.

Me allekirjoittaneet esitämme, että kaupunki ryhtyy toimenpiteisiin Kulosaaren melumuuri avaamiseksi katutaiteelle ja sen muuttamiseksi jälleen maalausaidaksi.

Helsinki 9.11.2011

Emma Kari

Kulosaaren meluaita kukkimaan

9.11.2011 / Emma Kari

Helsinki kävi vuosia kallista sotaa katutaidetta vastaan. Kaikki graffitit, julisteet ja tarrat siivottiin kaupunkikuvasta kovalla kädelle. Vuosina 1998-2008 graffitisodan juhlittuna lippulaivana toimi rakennusviraston Stop töhryille -projekti, jota ei ole sittemmin hirveästi hehkuteltu.

Projektin pahimpia ylilyöntejä käsitellään vasta ilmestyneessä Mikael Brunilan, Kukka Rannan ja Eetu Virenin pamfletissa “Muutaman töhryn tähden”. Pamfletin julkaisun seurauksena projektia vetänyt Kauko Haantie on viimein myöntänyt, että nollatoleranssi oli väärä tie.

Tietynlaiseksi symboliksi epäonnistuneelle graffitisodalle nousi Kulosaaren meluaita. Tylsän harmaa meluaita maalattiin kaupungin tilauksesta graffiteilla kesällä 1991. Aita herätti suurta ihastusta ja sen kannattajiin kuului mm. meluaidan alun perin suunnitellut arkkitehti.

Nollatoleranssipolitiikan kuumentuminen kuitenkin johti siihen, että lähes kymmenen vuotta meluaitaa koristaneet maalaukset peitettiin. Edes kaupungin itsensä tilaamat graffitit eivät olleet enää sallittuja. Nyt seinä on jälleen harmaa, tosin vanhat maalaukset pilkottavat maalipinnan läpi.

Stop töhryille -projektiin käytettiin kymmenen vuoden aikana 23,5 miljoonaa euroa. Rahoista valtaosa meni puhdistus- ja vartiointiyrityksille. Esimerkiksi Kulosaaren meluaidan graffititeoksen päälle maalaamisesta maksettiin 11 800 euroa. Tämä oli enemmän kuin mitä itse tilaustyö alun perin maksoi.

Nollatolenranssipolitiikan mursi oikeastaan vasta vuonna 2009 Suvilahteen perustettu graffitiaita, jolle maalaaminen oli luvallista. Helsingin kulttuuritoimi myönsi aidalle vuoden 2009 kulttuuriteko -palkinnon. Eli samainen kaupunki, joka käytti miljoonia euroja graffitikulttuurin tukahduttamiseen, palkitsi graffitit tärkeimpänä kulttuuritekona.

Tällä hetkellä katutaide kukoistaakin erityisesti Suvilahden ja Kalasataman luvallisilla maalauspaikoilla. Nollatoleranssin haamu elää edelleen kaupungin hallinnossa. Hieno symbolinen ele rakennusvirastolta olisi palauttaa Kulosaaren meluaita katutaiteelle ja pudistaa nollatoleranssin viimeisetkin tomut lahkeistaan.

Helsinki irti Olkiluoto 4-hankkeesta

27.10.2011 / Emma Kari

Valtuusto päätti eilen tiukan äänestyksen (44-40) jälkeen sijoittaa 30 miljoonaa euroa Olkiluoto 4 –hankkeen suunnitteluun. Osallistumista tukivat äänekkäimmin kokoomus, mutta sen puolesta äänesti myös suurin osa sosialidemokraateista. Vihreille päätös oli pettymys.

Sen jälkeen kun itselleni on valjennut Helsingin energian suuri merkitys kaupungin koulujen, päiväkotien ja kirjastojen rahoittamiseen, olen tehnyt parhaani, että ihmiset pysyisivät oman sähköyhtiömme asiakkaana. Tämä ei ole ollut helppoa. Itse asiassa tehtävä on osoittautunut mahdottomaksi. Olen tällä hetkellä omassa tuttavapiirissäni ainoa Helsingin energian asiakas. Muut ovat siirtyneet niiden energiayhtiöiden asiakkaiksi, jotka tarjoavat puhtaasti vihreää sähköä.

Ihmisten mielissä Helsingin energia on hiiltä ja ydinvoimaa. Nyt tehty päätös ei ainakaan helpota tämän mielikuvan muuttamista.

Moni puhuu siitä, kuinka Helsinki tahkoaa rahaa aikaisemmista ydinvoima sijoituksistaan ja nämä rahat ovat osa kaupungin terveydenhoitajien ja päiväkotitätien palkkoja. Tämä pitää paikkansa. Tai siis se pitää paikkaansa, kun puhutaan 1970-luvulla rakennetuista ydinvoimaloista. Silloin ydinvoimalat valmistuivat alle kahdessa vuodessa ja maksoivat murto-osan siitä, mitä ydinvoimalan rakentaminen maksaa nyt.

Tshernobylin onnettomuuden jälkeisessä maailmassa ydinvoiman kulta-aika on ohi. Viimeisin esimerkki löytyy juuri Olkiluodosta. Olkiluoto 3 –reaktorin rakentaminen on ollut katastrofi. Parhaillaan käydään oikeutta siitä, kuka kantaa vastuun käsistä karanneista kustannuksista ja valmistumisaikataulusta ollaan vuosia jäljessä. Reaktorin rakentamiskustannusten piti olla 3,2 miljardia euroa, mutta nyt liikutaan lähes 7 miljardissa eurossa. Pahimmassa tapauksessa Helsinki on maksajien joukossa. Enää ei voida puhua turvallisesta tai kannattavasta hankkeesta. Jos Olkiluoto 3 jossain vaiheessa käynnistyy, se ei tule tuottamaan luvattua halpaa sähköä.

Valtuuston kannattaman uuden Olkiluoto 4 -hankkeen kustannusarvio on nyt 6 miljardia euroa. Realistisempi arvio uuden laitoksen hinnasta liikkuu 7,9–8,6 miljardissa eurossa. Tällöin Helsingin osuus kustannuksista tulisi olemaan yli 800 miljoonaa. Tiedossa on kallis ja riskialtis hanke, joka tuottaa kallista sähköä. Lisäksi ydinvoimaan sijoittaminen on pois uusiutuvan energiantuotantoon panostamisesta.

Ydinvoiman lisärakentamiseen osallistuminen on huono päätös. Hanke ei vähennä Helsingin hiilidioksidipäästöjä eikä tue sitä kehitystä, jonka haluaisin Helsingin energiassa nähdä. Helsinkiläisten rahat sijoitettaisiin järkevämmin, jos nämä rahat käytettäisiin uusiutuvia edistäviin hankkeisiin. Uusiutuviin sijoittaminen kannattaa.

Helsingillä on vielä mahdollisuus perääntyä itse hankkeesta, kun valtuusto tekee päätöksen itse hankkeeseen osallistumisesta. Toivon, että näin käy. Kaupunkilaisten rahoja ei tule laittaa enää euroakaan kiinni epävarmoihin ydinvoimahankkeisiin.

Helsinki panostaa ydinvoimaan

25.9.2011 / Emma Kari

Helsingin energian on saanut osakseen paljon kritiikkiä kivihiilen käytöstä ja uusiutuvaa energiaa hyödyntävien hankkeiden hidastelusta. Tällä viikolla Helsingin Energian johtokunta päätti osallistua Teollisuuden Voiman (TVO) Olkiluoto 4 –ydinvoimayksikön kilpailu- ja suunnitteluvaiheeseen.

Paitsi itse hanketta myöskään päätöksentekoprosessia ei voi paljoa kehua. Hankkeeseen osallistuminen ei ollut lainkaan johtokunnan alkuperäisellä esityslistalla, vaan lisälistalla, joka toimitettiin kokouksen jäsenille muutamaa tuntia ennen kokouksen alkua. Yllättäen asiattoman lyhyt valmistautumisaika ei vaivannut johtokunnan kokoomus-demari-koalitiota, jotka saivat osallistumispäätöksen läpi vihreiden ja RKP:n vastustuksesta huolimatta. Päätöstä ei kuitenkaan voitu panna toimeen, sillä asian esitellyt virkamies todettiin myöhemmin asian suhteen jääviksi. Tänä keskiviikkona sama päätös uusittiin, esittelijä vaihdettiin.

Kyse on sen verran suuresta päätöksestä, että moni voisi kuvitella keskustelun olevan tarpeellista. Helsingin kaupungin osallistumiskustannukset kilpailu- ja suunnitteluvaiheeseen ovat enintään 29,5 miljoonaa euroa. Tämä on siis alustavaa karkkirahaa verrattuna lopullisiin kustannuksiin. Kokonaisuudessa Olkiluoto 4 reaktorin rakentamiskustannuksien arvellaan olevan 6 miljardia euroa. Ja siis tämä on alustava arvio.

TVO:n näytöt eivät ole kovinkaan vakuuttavat. Olkiluoto 3:n alkuperäinen hinta-arvio oli 3,2 miljardia euroa ja kaupallisen sähköntuotannon oli tarkoitus alkaa vuonna 2009. Tämän hetkiset hinta-arvioiden mukaan kustannukset ovat kaksinkertaistuneet ja optimistit toivovat yksikön aloittavan sähkön tuotannon vuoden 2013 lopussa. Rakennusprojekti on ollut jatkuvasti skandaalien keskellä heikon rakentamislaadun, turvallisuusongelmien ja työvoiman huonon kohtelun takia.

Silti Helsinki haluaa työntää kätensä samaan suohon. Kun muualla Euroopassa tehdään päätöksiä luopua ydinvoimasta, miljoonia euroja helsinkiläisten veronmaksajien rahoja tullaan käyttämään uuteen ydinvoimahankkeeseen. Valtuuston hyväksymissä energiapoliittisissa linjauksissa tavoitteena oli kasvattaa uusiutuvan energian osuutta ja panostaa energiatehokkuuteen. Näihin investointeihin on nyt vaikea löytää rahaa, toisin kuin ydinvoimaan.

Ympäristötietoisten asiakkaiden pako Helsingin Energiasta Kraft och kulturille tai Lumituuli Oy:lle tulee siis jatkumaan. Surullista tämä on siksi, että Helsingin Energian tuloutukset rahoittavat kaupunkilaisten terveysasemia, päiväkoteja ja kouluja sadoilla miljoonilla euroilla vuodessa.

Helsingin on sitouduttava reiluuteen

19.9.2011 / Emma Kari

(Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 19.9.2011)

Helsinki ratkaisee tänä syksynä, hakeeko kaupunki Reilun kaupan kaupungin arvonimeä. Arvonimessä on kyse siitä, että julkisissa hankinnoissa sitoudutaan reiluuteen. Reilun kaupan järjestelmä on luotu parantamaan kehitysmaiden pienviljelijöiden ja suurtilojen työntekijöiden asemaa kansainvälisessä kaupassa. Pienviljelijöille taataan tuotteistaan vähintään takuuhinta ja suurtilojen työntekijät saavat vähintään lakien mukaista ja asteittain nousevaa palkkaa, asialliset työolot ja oikeuden liittyä ammattiyhdistyksiin. Lisäksi lapsityövoiman hyväksikäyttö on kielletty ja tuotannossa noudatetaan tiukkoja ympäristökriteereitä.

Reiluus ei vaadi kaupungilta suurta panostusta, mutta sen merkitys viljelijöille on suuri. Suomessa Reilun kaupan kaupunkeja ovat jo mm. Pori, Tampere, Joensuu ja Lohja sekä rakas naapurimme Espoo, joka on nyt haastanut Helsingin hakemaan arvonimeä. Maailmalla hankintojensa vastuullisuutta parantavien kaupunkien määrä ylitti toukokuussa 1000, mukana mm. Lontoo, Kööpenhamina ja Amsterdam. Reilun kaupan kaupungiksi ryhtymisestä
tekemäämme aloitetta käsitellään kaupunginhallituksessa tänään ja valtuusto päättää asiasta myöhemmin syksyllä.

Reilun kaupan kaupunki -hankkeessa on kyse myös kunnallisesta demokratiasta. Viime valtuustokaudella viiden valtuustoryhmän puheenjohtajat tekivät aloitteen arvonimen hakemisesta. Kaupunginvaltuuston enemmistö päätti, että arvonimeä haetaan. Virkamiehet eivät noudattaneet päätöstä ennen valtuustokauden loppumista ja päätös jäi toteuttamatta.

Nyt kaupunginhallitukselle esitetään samaa jo kerran hylättyä vastausta vedoten siihen, ettei kaupunki tee järjestötoimintaa. Järjestötoiminnasta ei tässä ole kyse yhtään sen enempää kuin vaikkapa World Design Capital -vuoden tai MTV Music Awards -tapahtumissakaan, vaan näkymisestä maailmalla positiivisen toiminnan kautta. Helsinki on sitoutunut reiluuteen. Kaupungin oman strategian mukaan Helsinki on ”eturivin toimija
globaalissa vastuunkannossa”, muun muassa hankintapolitiikassaan.

Kaupungin imagon kannalta on tarpeellista liittyä maailmaa reilummaksi kehittävään tuhannen kaupungin rintamaan. On erikoista, että näin pienestä asiasta on pitänyt kamppailla vuosikausia, kun Helsingillä ei ole tässä kuin voitettavaa. Arvonimi on merkittävä signaali yritysmaailmalle sosiaalisesti ja ekologisesti vastuullisen tuotannon välttämättömyydestä.

Helsingin on nyt sitouduttava reiluuteen – kaupunginvaltuuston oman strategian mukaisesti.

Emma Kari (Vihr.)
Silvia Modig (Vas.)
Thomas Wallgren (Sdp)

Fish fight – Erä 1

13.7.2011 / Emma Kari

Näin kesällä Suomen lehdissä kaloja käsitellään pääasiassa ruokaohjeissa. Kalat eivät Suomen mediassa juuri kuohuta, mutta muualla Euroopassa päivä on ollut suuria tunteita täynnä. Tänään komissio hyväksyi esityksen EU:n yhteisen kalastuspolitiikan uudistamiseksi. Mutta jos kalastuspolitiikka ei Suomessa kiinnosta juuri ketään, miksi se on niin tärkeää?

Jopa 75 prosenttia EU:n kalakannoista on ylikalastettu ja kolmasosa niistä on romahtamassa. Tällä hetkellä yli 60 % kalasta tuodaan EU:n ulkopuolelta, sillä omista vesistämme kalastettu kala ei enää riitä. Komission arvioi, että jos jatkamme kalastusta nykyiseen malliin, vain kahdeksan kalakantaa nykyisestä 136 on enää kymmenen vuoden päästä kestävällä tasolla.

Oikeastaan kysymys kuuluu, miten asiat on voitu mokata näin pahasti? Ja miten tästä kierteestä päästään ulos?

Kalastuspolitiikan on sanottu pohjaavan kestävän kehityksen periaatteeseen, mutta kun vastakkain ovat olleet muutaman kalastajan työpaikan turvaaminen tai muutaman kalakannan pelastaminen, kalat ovat aina hävinneet. Jotta ylisuuria kiintiöitä ei enää ylitettäisi, kalastajat ovat olleet pakotettuja heittämään ylimääräiset tai väärää lajia olevat kalat takaisin mereen. Pahimmissa tapauksissa jopa 80 prosenttia kaloista on heitetty mereen, suurin osa kuolleina. Työpaikkojen turvaamisen nimissä kalastajien elinkeinon perusta on lähes tuhottu.

Ongelman keskiössä ovat olleet jäsenmaiden asenne kalastuskiintiöiden kokoon. Kaikki ovat pyrkineet omien kiintiöidensä maksimointiin, mikä on toistuvasti johtanut kestämättömiin kalastusmääriin. Tähän asti myös Suomen maa- ja metsätalousministeri on keskittynyt kestävän kalastuspolitiikan torppaamiseen EU:ssa.

Nyt komissio yrittää tehdä Euroopassa sen, mitä Yhdysvalloissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa on pystytty tekemään. Kalastuskiintiöiden pohjaksi halutaan luonnontieteelliset arviot kalakantojen kooista. Kalojen heittäminen takaisin mereen halutaan kieltää. Kalastusalusten täydellinen ylimitoitus halutaan purkaa. Lisäksi käyttöön halutaan ottaa ostettavat ja myytävät kalastuskiintiöt.

Komission ehdotuksen suunta on oikea. Oikeastaan se on ainoa mahdollinen. Kalat eivät elä maiden aluevesien rajojen mukaan. Siksi kalakantojen pelastaminen on juuri niitä asioita, joissa tarvitsemme kansainvälistä säätelyä. Tavoitteet on asetettava yhteisesti, mutta toteutus on jätettävä paikallistasolle. Kiintiöiden perustaksi on saatava varovaisuusperiaate ja kalakantojen ekologinen kestävyys. Siksi Suomen on siirryttävä kalastuspolitiikan junttiosastosta kalojen kavereihin.

Tilanteessa, jossa kolme neljäsosaa kalakannoistamme on ylikalastettuja, meillä ei ole enää varaa mokata. Kuten kalastuskomissaari Damanaki totesi tämän päivän lehdistötilaisuudessa: “If we don’t do this right, our children won’t see fish on their plates. They will see them only in pictures.”

Jos metsään haluat mennä nyt

5.7.2011 / Emma Kari

Uhanalaisten suurpetojen metsästys on Suomessa jatkuva kiistakapula. Nyt maa- ja metsätalousministeriö haluaa lisätä karhun metsästystä. Ministeriö lähetti maanantaina lausunnoille asetusluonnoksen karhujen metsästysmääristä.

Ministeriö esittää suurimmaksi sallituksi metsästysmääräksi 243 karhua. Viime vuoden metsästyskiintiö oli 198. Erikoiseksi lupamäärien suuren lisäämisen tekee se, että tämä on vastoin asiantuntijoiden suosituksia. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos on arvioinut kestäväksi metsästysmääräksi 200 karhua. RKTL:n arvioi karhukannan kasvaneen ja Suomessa elää vähintään 1660–1780 karhua. Vuotta aikaisemmin vastaava arvio oli 1515–1635 karhua. Arvioissa esiintyy suuria heittoja, eikä metsästyskiintiöillä ole tapana perustua varovaisuusperiaateeseen.

Petopolitiikalla on Suomessa helppo saada kannatusta. Edellinen maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila ehdotti alkuvuonna karhujen kevätpyynnin ottamista uudelleen käyttöön. Kevätmetsästyksestä luovuttiin jo lähes 20 vuotta sitten, sillä metsästystä lisääntymiskaudella pidetään erityisen ongelmallisena. Monilla karhuilla on keväällä pienet pennut.

Karhujen aiheuttamia vahinkoja voidaan ehkäistä muutenkin kuin tappamalla karhut sukupuuttoon. Sähköistetyt suurpetoaidat, laumanvartijakoirat, yösuojat sekä haju-, ääni- ja valokarkotteet ovat tähän hyviä välineitä. Karhujen aiheuttamat vahingot pitäisi korvata täysin poromiehille ja karjanomistajille ja Suomeen tulisi perustaa valtakunnallinen suurpetoneuvottelukunta.

Karhu on määritelty uhanalaiseksi lajiksi ja sen uhanalaisuuden ainoat syyt ovat laillinen ja laiton metsästys. On meidän tehtävämme säilyttää tämä hieno eläin metsissämme ja pitää laji elinvoimaisena.