Pääministeri piti eilen kriisipuheen, jossa hän perusteli jälleen sitä, miksi nyt on leikattava kaikkein pienituloisimmilta ihmisiltä.

Puhetta kuunnellessani luin juuri julkaistua raporttia maapallon tilasta. Se oli jäätävää luettavaa. Selkärankaisten eläinten määrä merissä on pienentynyt rajusti koko maailmassa. Kalojen sekä merinisäkkäiden, -lintujen ja -matelijoiden määrä on enää puolet siitä, mitä se oli vielä neljä vuosikymmentä sitten. Suurimmat syyt ovat liikakalastus, elinympäristöjen tuhoutuminen ja ilmastonmuutos, eli meidän elämäntapamme. Ilmastonmuutoksen seurauksena meret muuttuvat nopeammin kuin koskaan aiemmin viimeisten miljoonien vuosien aikana.

Tämä on kriisi joka uhkaa koko olemassaolomme perustaa ja lastemme mahdollisuutta elää hyvää elämää. Silti tästä ei pidetä kriisipuheita. Sen sijaan se ohitetaan lähes kokonaan Suomen politiikassa. Joskus olisi hienoa kuulla kriisipuhe pääministeriltä, jossa Sipilän lauseet: ”Näin emme voi jatkaa. Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Me emme pääse pakoon tosiasioita” kutsuisivat ihmisiä työhön yhteisen elinympäristömme pelastamiseksi.

Suomessa on aikaisemmin ohjattu päästökauppatulot kestävää kehitystä tukevaan kehitysyhteistyöhön, mutta nyt hallitus ohjaa nuo rahat teollisuuslaitosten tukemiseen. Suomi on vastustanut päästökaupan nopeaa korjaamista, eli vaikeuttanut päästöjen tehokasta leikkaamista. Maataloudessa ei ole haluttu tukea Itämeren tilaa parantavia toimia ja Suomen vaelluskalajoista on tuhottu patoamalla yli 90 prosenttia. Tämä kaikki voidaan kuitenkin korjata. Jos vain tahtoa löytyy yhtä paljon kuin Suomen valtionvelan pienentämiseen.

Koska kuten Sipilä sanoi, ”Tekemättä ei voi jättää. Emme voi siirtää laskua tämän päivän hyvinvoinnista tuleville sukupolville.”